”Moni ei ole edes ajatellut sellaisen mahdollisuutta”, Dayib sanoo.
Hän tarkoittaa hoitoa ympärileikatuille naisille. Sellaisille kuin hän itse, naisille, joiden sukuelimet on lapsena silvottu.
Daiybilla on ehdotus: Hän haluaa tuoda amerikkalaisen kirurgin Marci Bowersin Suomeen kouluttamaan lääkäreitä tekemään leikkauksia, joilla voidaan korjata silpomisten vaurioita. Hän haluaisi leikkaukset Kelan korvausten piiriin ja on jo puhunut asiasta kansanedustajille.
Maailmassa on vasta pieni joukko lääkäreitä, jotka leikkauksia tekevät. ”Suomi voisi olla pioneeri”, hän innostuu.
Dayibin mielestä tämä voisi olla yksi Suomen satavuotisjuhlahankkeista.
( Suomen 100-vuotisjuhlarahaston kokonaisbudjetti on noin 20 miljoonaa euroa.)
”Suomella on pitkä historia naisten aseman edistämisessä. Tämä sopisi siihen hyvin.”
Dayib on rohkea nainen. Hän on parhaillaan muuttamassa Somaliaan, jossa hän pyrkii presidentiksi. Se on hengenvaarallista.
Rohkea on myös hänen ehdotuksensa siitä, että Suomi alkaisi julkisin varoin tehdä klitoristen korjausleikkauksia. Ehdotuksessa yhdistyy monta tabua ja hankalaa aihetta: tyttöjen silpominen, maahanmuutto, naisen seksuaalisuus ja suomalainen terveydenhoito noin alkuun.
Voivatko tällaiset asiat olla Suomessakin vaikeita? Luulisi olevan selvää, että silvottuja hoidetaan.
Espoolainen Habiba Ali on 29-vuotias ja muistaa, miten tyttöjen silpomisista alettiin Suomessa puhua silloin, kun hän oli yläasteella. Opettajat ja kaverit kyselivät, onko hänet ympärileikattu.
”Kyselyistä tuli olo, etten ole kokonainen, että jotain puuttuu. Muut säälivät, ja eihän siitä ihan hyvä fiilis tullut.”
Alin mielestä silvotuista naisista puhutaan kuin joinakin outoina olioina.
”Kuin alieneina”, hän sanoo.
Kouluterveydenhoitajat saattavat kauhistelullaan lisätä tyttöjen paniikkia omasta kehostaan. Gynekologikäynnillä lääkärin ilmeestä voi lukea järkytyksen.
”Miksi minun pitäisi hävetä sitä, että minut on ympärileikattu? En minä sitä tehnyt, eikä se ollut oma päätökseni”, Ali sanoo.
Sukuelinten silpominen ei ole uskonnollinen vaan kulttuurinen perinne. Sitä harjoitetaan yhä sekä islamilaisissa maissa kuten Egyptissä ja Somaliassa että kristityissä maissa kuten Etiopiassa.
Silpomisen rajuus ja tuhojen laajuus vaihtelee. On paljon naisia, jotka eivät aikuisina kärsi silpomisen seurauksista kuin ehkä psyykkisesti, jos sitenkään. Tämä on tärkeää pitää mielessä. Ei pidä kuvitella, että kaikkien silvottujen naisten elämä olisi piinaa, koska se ei ole totta. Moni nauttii seksistäkin.
Mutta on naisia, jotka kärsivät kivuista koko ajan. Pissalla käyminen on tuskallista, kuukautisista puhumattakaan. Jokainen yhdyntä voi tuntua kidutukselta, ja synnyttäminen voi olla hengenvaarallista.
Joskus tyttöjen ympärileikkausta verrataan poikien ympärileikkaukseen. Oikeampi vertaus olisi kuitenkin se, että pojilta leikattaisiin suuri osa peniksestä pois, ei vain esinahkaa. Pahimmassa tapauksessa klitoriksen pää ja sisäiset ja ulkoiset häpyhuulet on kaikki poistettu.
Silpomiseen voi kuulua tytön alapään ompeleminen umpeen. Sitä kutsutaan infibulaatioksi, ja se on somalikulttuurissa vallitseva tapa. Jäljelle voi jäädä vain riisinjyväsen kokoinen reikä, josta virtsan ja kuukautisveren pitäisi päästä ulos – ja myöhemmin miehen sisään.
Netissä on tästä kuvia. Naisen alapää on silloin kuin Barbie-nukella.
Kun umpeen ommeltujen naisten kanssa puhuu seksistä, moni havainnollistaa yksinkertaisella eleellä sitä, millaista seksi voi olla: he tökkivät toisen käden sormia tai nyrkkiä toista kämmentä vasten. Vastassa on seinä. Mies joutuu rikkomaan sen väkivalloin, mikä voi kestää viikkoja.
Fadumo Daiybin mielestä Suomessa puhutaan julkisesti vain silpomisen vastaisesta työstä. Se on tärkeää, mutta hän muistuttaa, ettei viranomaisten tiedossa ole yhtään Suomessa tehtyä tytön ympärileikkausta. Keskittymällä silpomisten estämiseen on Dayibin mielestä unohdettu ne tänne tulleet naiset, joille ympärileikkaus on jo tehty.
”Pitäisi puhua siitä, miten heitä voidaan hoitaa.”
Suomessa on Ihmisoikeusliiton arvion mukaan tuhansia silvottuja naisia. Umpeen ommeltuja naisia on Suomessa leikattu auki 1990-luvulta alkaen. Näitä defibulaatioleikkauksia ei ole kuitenkaan kirjattu Käypä hoito -suosituksiin, ja niitä tarjotaan naisille vaihtelevasti.
Ongelma on, ettei pahasti silvotuille naisille automaattisesti kerrota avausleikkauksen mahdollisuudesta. Näin sanovat Dayib ja seksuaaliterapeutti Batulo Essak.
Usein leikkaus tehdään vasta synnytyksen yhteydessä, vaikka se olisi voinut helpottaa naisen elämää jo ennen raskautta.
”Terveydenhoidon henkilökunnan pitäisi tuoda esiin, että on mahdollisuus tällaiseen leikkaukseen. Nainen voi sitten päättää, haluaako siihen”, Essak sanoo.
Ihmisoikeusliiton arvion mukaan käytännössä kaikki infibulaation kokeneet naiset haluavat avausleikkaukseen.
Silvottuja naisia voidaan siis hoitaa kahdella leikkauksella: avausleikkauksella ja rakentamalla klitoris uudestaan. Edellisiä leikkauksia Suomessa tehdään, jälkimmäisiä ei tiettävästi tehdä, ainakaan vielä.
Klitoris on iso elin, ja iso osa siitä on piilossa. Siksi se ei tuhoudu ympärileikkauksessa kokonaan.
Klitoriksen korjausleikkauksen kehitti ranskalainen kirurgi Pierre Foldès 1990-luvulla. Korjausleikkauksessa naisen sukuelimistä poistetaan arpikudosta ja piilossa olevaa klitorista leikataan esiin. Operaatio ei ole iso eikä kallis. Sen pitäisi sekä vähentää kipua että lisätä seksuaalista nautintoa. Se, tapahtuuko näin todella, on vielä kiistanalaista.
Silvotuille naisille ajatus leikkauksesta on usein mullistava. Eräs helsinkiläisnainen kuvaa sitä näin:
”Se on kuin sanottaisiin, että on keksitty aikakone.”
Hän sanoo kärsineensä neljäkymmentä vuotta silpomisen seurauksista. Sekä fyysisesti että henkisesti.
”Olen puolikas minä. Minulla on vain puolikas kukka.”
Klitorisleikkaus herättää naisissa valtavaa toivoa. Toivoa siitä, että he voivat korjata jotakin, jonka ovat luulleet peruuttamattomasti tuhoutuneen. Siinä ei ole kyse vain kliinisestä, lääketieteellisestä operaatiosta.
”Leikkauksella voin saada takaisin jotain, mitä minulta on ryöstetty”, Fadumo Dayib kuvaa. Niin hän ainakin toivoo. Hän ei ole vielä itse käynyt leikkauksessa
Osa lääkäreistä, tutkijoista ja kansalaisjärjestöistä on huolissaan siitä, että naisten toivoa käytetään hyväksi. Että naisille luvataan liikoja, jotta lääkärit voivat kahmia rahaa tai mainetta.
Norjalainen tutkija Malin Jordal Uppsalan yliopistosta on haastatellut viittätoista 20–56-vuotiasta Ruotsissa asuvaa naista siitä, mikä sai nämä harkitsemaan leikkaukseen menemistä.
Naiset puhuivat Dayibin tapaan siitä, miten he haluavat saada takaisin jotakin heiltä väkivalloin vietyä. Korjata leikkauksella myös identiteettiään.
Jordalin mielestä naiset olivat silti realisteja. He tiesivät, ettei yksi leikkaus korjaa kaikkea. Ei edes seksielämää.
”He saattavat sanoa, etteivät tiedä, onko seksi ollut huonoa sen takia, että heidät on silvottu, vai siksi, että aviomies on idiootti.”
Osa puhui Jordalille siitä, että halusi näyttää samalta kuin muutkin, olla kuin muutkin. Tulla leikkauksen avulla normaaliksi naiseksi.
Yksi haastatelluista kertoi, että silvottujen sukuelinten koskettaminen ei tuntunut kummemmalta kuin kyynärpään koskettaminen.
”He kokivat jäävänsä jostakin paitsi”, Jordal kuvaa.
Aiheesta on vaikea puhua ilman, että samalla lyödään jo valmiiksi syrjittyyn vähemmistöön lisää stigmoja, Jordal sanoo. Silti pitäisi voida auttaa naisia, jotka todella kärsivät.
Mutta onko leikkaus paras tapa auttaa? Se on epäselvää.
Klitoriskirurgiaa on tutkittu vasta vähän, eikä sen hyödyistä ole selvää näyttöä. Siinä on myös riskejä. Kuten kaikessa kirurgiassa, on mahdollista, että jokin menee pieleen ja lopputulos on huonompi kuin ennen operaatiota.
Englantilainen Royal College of Obstetricians and Gynaecologists -järjestö teki viime vuonna kannanoton, jonka mukaan leikkauksia ei pitäisi tehdä, koska komplikaatioiden riski on suurempi kuin todistetut hyödyt.
Maailman terveysjärjestö WHO taas tuli tänä vuonna johtopäätökseen, ettei voi vielä ottaa kantaa leikkausten puolesta tai niitä vastaan. Järjestö rohkaisi tekemään lisää tutkimusta aiheesta.
Gynekologi Pirkko Brusila on työskennellyt paljon silvottujen naisten kanssa. Hän sanoo, että kirurgiseen operaatioon pitää aina olla lääketieteellinen syy, ainakin jos se tehdään julkisin varoin. Hänen mielestään seksuaalisen nautinnon mahdollistaminen ei sitä välttämättä ole.
”On aina eettisen keskustelun paikka, jos ruvetaan rakentelemaan mielihyväjuttuja. Onko syynä naisen oma halu, vai tuleeko se tarve jostakin ulkopuolelta? Että syötetäänkö naisille ajatusta siitä, että heidän pitäisi olla jotakin muuta kuin he ovat”, Brusila kysyy.
Ei syötetä, sanoo Fadumo Daiyb, ja hän tietää, millaista on elää ympärileikattuna. Kyse on jostakin hyvin henkilökohtaisesta, hän sanoo.
”Seksuaalisuus on tärkeä osa ihmisyyttä.”
Brusila sanoo ymmärtävänsä hyvin silvottujen naisten toiveet. Hänestä klitoriksen korjausleikkaus on silti arveluttava hoitokeino, jossa on riskinsä. Hän rinnastaa sen kauneusleikkauksiin.
Brusilan ja Daiybin näkemyserossa tiivistyy se, mikä leikkauksissa kiihdyttää myös tutkijoita. Toisten mielestä leikkaukset voivat voimaannuttaa naisia, toiset pitävät niitä uutena sorron ja hyväksikäytön muotona.
Ranskassa leikkauspotilaat saavat myös psykologista apua. Leikkausten myötä silvottujen naisten seksuaalisuus on alkanut kiinnostaa myös seksuaaliterapeutteja ja muita mielen ammattilaisia aiempaa enemmän.
Klitorisleikkauksia verrataan usein siihen, että rintasyöpäleikkauksen jälkeen nainen voi saada uuden rinnan. Tai siihen, että näkyviä palovammoja korjataan ihonsiirroilla. Molemmissa on kyse paitsi terveydestä myös siitä, ettei erotu joukosta.
”Onko niin, että koska on kyse klitoriksesta, sanotaankin, että mene puhumaan psykologille?” tutkija Jordal kysyy.
Suomessa suurin osa silvotuista naisista on somaleja, eikä somalikulttuurissa ole tapana näyttää tuskaa. Kivut kärsitään hiljaa. Siksi silpomisten seurauksista ja niiden hoitamisesta on vaikea puhua.
Eikä auta, että suomalaiset lääkärit, terveydenhoitajat ja neuvolatyöntekijät saattavat arastella vierasta aihetta tai pelätä loukkaavansa, jos ottavat sen esille.
Espoolainen Habiba Ali on suorasuinen seitsemän lapsen yksinhuoltaja, joka ei kärsi kivuista eikä kaipaa leikkausta.
”Pitäisi sanoa ympärileikatuille naisille, että hei, teissä ei ole mitään vikaa. Te olette kokonaisia, eikä siinä ole mitään hävettävää, mitä teille on tehty.”
Ei mitään hävettävää? Se on helpompi sanoa kuin uskoa. Häpeästähän tässä kuitenkin on kyse. Siitä kaikki on lähtöisin.
Tyttöjä silvotaan yhä monissa maissa, koska jos niin ei tehtäisi, siitä seuraisi häpeää suvulle. Ajatellaan, että vain ympärileikattu morsian on varmasti neitsyt.
Länsimaihin päätyneet ympärileikatut tytöt ja naiset taas joutuvat häpeämään sitä, että ovat erilaisia kuin muut, koska heidät on silvottu.
Huoli siitä, että leikkaukset voivat luoda uusia paineita naisille, lienee osin aiheellinen. Mutta tutkija Jordalin mielestä ulkoista ja sisäistä painetta on mahdoton erottaa toisistaan.
Naiset elävät molempien kanssa. Kenellä on oikeus sanoa, ettei apua voida antaa, jos kyse on ”vain” seksuaalisuudesta tai ”vain” identiteetistä?
”Minä en tiedä, pitäisikö leikkauksia tehdä. En ole lääkäri enkä osaa arvioida niiden riskejä. Mutta sen tiedän, että näille naisille tämä on tosi tärkeä asia”, Jordal sanoo.
Jo siitä puhuminen on pieni vallankumous.
