Jessikka Aron kirja kuvaa hyvin Venäjän vaikutus­operaatioita maailmalla, mutta esittää myös hataria väitteitä trolli­armeijasta 

Kirja-arvostelu, Helsingin Sanomat: 

Venäjä yrittää puuttua demokraattisten yhteiskuntien asioihin. Jessikka Aron teos Putinin trollit on ansiokas sukellus Venäjän häirintäoperaatioihin, vaikka se sortuukin ajoittain liioitteluun.

 

Jessikka Aro koetti saada Hesaria oikai- semaan kirjansa arvos- telussa mainittuja asioita. 

Hesari kieltäytyi muuttamasta mitään.

Alkuperäinen HS-kirja-arvostelu ja lehtiartikkeli täällä.

 

 

 

Helsingin Sanomat   Julkaistu: 24.9.2019

Tietokirjallisuus

Jessikka Aro: 

Putinin trollit. Tositarinoita Venäjän 

infosodan rintamilta. 

Johnny Kniga 453 s.

 

MELKO TASAN viisi vuotta sitten Yleisradion toimittaja Jessikka Aro kirjoitti lyhyen uutisen, jossa pyydettiin lukijoita kertomaan havaintojaan Venäjän propagandaa levittävistä trolleista.

Siitä alkoi kehityskulku, jonka aikana Arosta on tullut eräänlainen ilmiö, kansainvälisesti haluttu asiantuntija. Hän on antanut haastatteluja maailman suurimmille medioille ja kiertänyt puhumassa Yhdysvaltain kongressissa, Britannian parlamentissa, Googlen pääkonttorissa ja lukemattomissa konferensseissa.

Aroon on myös kohdistettu systemaattinen ja rikollinen häirintä- ja lokakampanja, joka on eurooppalaisessakin mittakaavassa poikkeuksellinen laajuudessaan. Näiden vuosien aikana kertyneen tiedon ja kokemukset Aro on tiivistänyt kirjaansa Putinin trollit – Tositarinoita Venäjän infosodan rintamilta.

Paksu teos esittelee tapausesimerkkien kautta Venäjän informaatio-operaatioita ympäri läntistä maailmaa. Aro on haastatellut ihmisiä, jotka ovat tavalla tai toisella hermostuttaneet Kremlin vallanpitäjät, ja saaneet kärsiä sen seurauksista.

Aro asettaa oman tapauksensa samaan jatkumoon. Kirjan läpi kulkee Aron oma tarina siitä, miten hän joutui Venäjä-propagandisti Johan Bäckmanin ja hänen seuraajiensa ahdistelun kohteeksi. Vainon takia Aro joutui muuttamaan hetkellisesti ulkomaille.

Jessikka Aro on itse joutunut poikkeuksellisen laajan ja rikollisen häirintäkampanjan kohteeksi.

OSA kirjassa käsitellyistä tapauksista on tuttuja, jos on seurannut uutisia parin viime vuoden ajalta. Esimerkiksi Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin ja hänen lähipiirinsä Venäjä-kytköksiä käsitellään seikkaperäisesti.

Myös brittisijoittaja Bill Browderin tarinan läpikäynti voi tuntua joillekin vanhan kertaukselta. Browderin asianajaja, korkeiden viranomaisten korruptiovyyhdin paljastanut Sergei Magnitski, tapettiin vankilassa Venäjällä. Sen jälkeen Browder on käynyt kampanjaa Vladimir Putinin hallintoa vastaan ja saanutkin Yhdysvalloissa läpi venäläisiä poliitikkoja pakotelistalle asettavan Magnitski-lain.

Browder-kappaleen puutteena on se, että useassa kohtaa jää epäselväksi, onko Aro pyrkinyt mitenkään tarkistamaan Browderin väitteitä.

Browderin taustaa Venäjän villeinä vuosina rikastuneena riskisijoittajana ei käsitellä, vaan hänet kuvataan lähes sankarillisena hahmona. Tämä on tarpeetonta.

Harmaan sävyt eivät vähennä sen tärkeän työn arvoa, jota Browder on tehnyt Magnitskin tappajien vastuuseen saamiseksi.

MONET kirjan tapauksista ovat suomalaisyleisölle tuntemattomia. Niissä onkin kirjan suurin arvo ja ansio. Aro ei ole kaivanut esiin olennaista uutta tietoa, mutta hän on koonnut kansien väliin joukon ainakin Suomessa vähemmän tunnettuja esimerkkejä Venäjän informaatio­vaikuttamisesta.

Norjassa pienen mutta tehokkaan uutissivuston Barents Observerin toimittajat saivat huomata, miten norjalaisten ja venäläisten yhtenevät kaupalliset intressit ajoivat heidät ahtaalle.

Kun lehti paljasti Norjan kannalta kiusallista tietoa Venäjän liikkeistä arktisella alueella, se joutui sensuurin kohteeksi norjalaisten omistajiensa toimesta.

Toimittajat erosivat ja perustivat uuden lehden. Kun lehti tänä vuonna kirjoitti Ruotsissa asuvasta saamelaisesta homomiehestä, Venäjä päätti estää lehden verkkosivuille pääsemisen.

Kiehtovin kirjassa esitelty tapaus koskee ruotsalaista Venäjä-asiantuntijaa Martin Kraghia. Sen jälkeen kun Kragh julkaisi tammikuussa 2017 selvityksen Venäjän vaikutustavoista Ruotsia vastaan, hän joutui härskin ja massiivisen lokakampanjan kohteeksi. Kampanja oli ainakin osittain Venäjältä masinoitu, koska siihen osallistuivat Venäjän valtion propagandakanavat.

Kraghin häirintää ei kirjan kuvauksen perusteella voi kuitenkaan pitää minään Pietarin trollitehtaan luomuksena.

Kuten kirjassa näytetään, erilaiset Venäjä-mieliset tahot Ruotsissa, aina poliittisen kentän äärilaidoilla elävistä hörhöistä muutamiin perinteisen median toimittajiin, reagoivat aggressiivisesti Kraghin selvitykseen.

EROTTELU Venäjän valtion operaatioiden ja Venäjä-mielisen toiminnan välillä on muuten ansiokkaan teoksen heikko osa.

Se tulee esiin tietyissä kohdissa, joissa käsitellään Venäjän trolleja. Aro itse määritteli trollaamisen seuraavasti palkitussa Yleisradion jutussaan vuonna 2015: "Informaatiosodankäynnistä puhuttaessa trollaus tarkoittaa ylhäältä ohjattua ja hyökkäävää verkkovaikuttamista".

Tässä kohtaa on hyvä tehdä muutama reunahuomautus.

Aron kohdalla menevät helposti sekaisin hänen henkilökohtaisesti kohtaamansa häirintä ja hänen journalistinen työnsä.

Jessikka Aro käy kirjassaan läpi Venäjän vaikuttamisoperaatioita läntisessä maailmassa. (KUVA: Sami Kero / HS)

Vaikuttaa siltä, että moni mediassa on ollut haluton kritisoimaan Aron väitteitä Venäjän trollien toiminnasta Suomessa, koska pelkää legitimoivansa Aroa vastaan hyökänneitä rikollisia ja heittävänsä lisää bensaa heidän liekkeihinsä.

Trolliväitteiden julkinen käsittely onkin ollut varovaista.

Suomalaisessa valtamediassa on julkaistu yksi juttu, Suomen Kuvalehdessä, joka on suhtautunut Aron trolliväitteisiin kriittisesti. Samalla jutussa tunnuttiin vähättelevän Aron henkilökohtaisesti kohtaamaa häirintää.

Aro käsittelee "Venäjän trolliarmeijaa" tietysti myös kirjassaan, jonka kansikuvassa Venäjän karhu naputtelee ilkeän näköisenä tietokonetta. Päässään karhulla on koppalakki ja olkapäässään Venäjän sotilastiedustelun GRU:n tunnus, lepakko.

Perusongelma monissa Venäjän trolleja koskevissa väitteissä on näytön hataruus. Kirjassaan Aro esimerkiksi kirjoittaa ensin Pietarin trollitehtaasta ja toteaa sitten, että "Suomessa trollit olivat jo vauhdissa".

Lukijalle jää kuva, että Venäjän palkkalistoilla olevat häiriköt hääräävät valtoimenaan jo täällä. Todisteiksi esitetään se, että venäjänkieliset Twitter-tilit kommentoivat suomalaisen työelämäprofessorin twiittejä, ja se, että puolustusministeri Carl Haglund sai Ukrainaa koskeviin päivityksiinsä vastausvyöryn.

Aroon henkilökohtaisesti kohdistuneessa häirintäkampanjassa jonkinlaista yhteyttä Venäjän valtioon voi ainakin pitää todennäköisenä, koska Bäckman on tehnyt Venäjälle töitä tutkimuslaitos Risin kautta.

On kuitenkin epäselvää, miten iso rooli Venäjän trolleilla on ollut Suomessa. Jos suomalaista keskustelua haluaa häiritä, olisi hyvä osata suomea. HS:n silloinen Pietarin-avustaja Anneli Ahonen ei vuonna 2014 löytänyt todisteita, että Pietarin trollitehtaassa tehdään töitä suomeksi. Eikä todisteita tästä ole nähty sen jälkeenkään.

Suojelupoliisi totesikin vuonna 2016 lausunnossaan eduskunnalle seuraavasti: "Informaatiovaikuttamisen osalta julkisuudessa puhutaan paljon sosiaalisen median ’trollauksesta’. Sellaisen vaikutus on Suomen kaltaisessa korkean koulutustason maassa kuitenkin pienempi kuin ilmiön saama huomioarvo."

Puheet Putinin trolleista tuntuvat perustuvan välillä Suomen osalta vahvoille oletuksille.

Silloin Pietarin trollitehtaassa tai muuten Venäjän palkkalistoilla olevat työntekijät menevät helposti sekaisin erilaisten hyödyllisten idioottien, vainoharhaisten raukkojen ja ylipäänsä Venäjä-mielisten keskustelijoiden kanssa.

Jotkut toistavat Venäjän propagandaa aivan omasta aloitteestaan. Kaikki Venäjän asiaa ajavat eivät ole Venäjän valtiolla töissä. Kyse voi olla yritteliäistä ihmisistä, jotka parantavat omia asemiaan tekemällä asioita, joiden he uskovat miellyttävän Kremliä.

Vuonna 2018 Twitter löysi yhdeksän miljoonaa twiittiä, jotka yhtiö jäljitti Pietarin trollitehtaalle. Näistä muutama oli suomenkielisiä ja nekin pääasiassa uudelleentwiittauksia uutisista.

Suomessa tarina Venäjän somevaikuttamisesta on silti elänyt sitkeästi, vaikka viime eduskuntavaaleissakaan suojelupoliisi ei löytänyt näyttöä vieraan vallan vaikutusyrityksistä.

Joskus esimerkit ovat olleet koomisia. Erään ministeriön tilaisuudessa mainittiin esimerkkinä Venäjän vaalivaikuttamisesta Twitterissä valeuutisia levittänyt Imatran uutiset -tili. Tili ilmestyi nettiin Imatran vuoden 2016 ampumisten jälkeen.

Sillä oli häviävän vähän seuraajia, eikä ministeriön edustajalla ollut mitään näyttöä, että sitä ohjailtiin Venäjältä.

 

VENÄJÄN intressejä tukevaa propagandaa levittävien tahojen kytköksistä Venäjän valtioon voi olla vaikea löytää näyttöä. Moni toimittaja Euroopassa on yrittänyt kaivaa tällaisia todisteita, pääasiassa tuloksetta.

Näytön saamisen vaikeus ei kuitenkaan voi olla peruste ylimalkaisille väitteille.

Joskus näyttöä löytyy. Esimerkiksi vuonna 2016 paljastui, että Unkarissa toimineella äärioikeistolaisella ja propagandaa levittäneellä ryhmällä oli kytkös Venäjän diplomaatteihin ja sotilastiedustelu GRU:hun. Myös Baltiasta on löytynyt vastaavia yhteyksiä.

Maailmalla Venäjän trollien vaikutuksesta tiedetään sentään enemmän kuin pari vuotta sitten, pääasiassa erikoissyyttäjä Robert Muellerin tutkinnan sekä Facebookin ja Twitterin julkistamien selvitysten takia.

On selvää näyttöä siitä, että Venäjän valtio yritti sosiaalisen median avulla kylvää riitaa, tehdä äänestäjistä apaattisia ja vaikuttaa Yhdysvaltain presidentinvaaleihin. Venäjän trollien toiminta on linkitetty myös esimerkiksi brexit-äänestykseen.

Tällainen puuttuminen demokraattisiin prosesseihin on äärimmäisen ongelmallista ja tuomittavaa. Toinen kysymys on se, mikä merkitys operaatioilla lopulta oli. Siihen on hankala löytää varmaa vastausta, mutta liioitteluun ei kannata sortua.

Nykytiedon perusteella Venäjän trollien jalanjälki esimerkiksi Yhdysvalloissa ei ole ollut mitätön, mutta sen suuruudesta on vaikea sanoa.

Britanniassa sanomalehti Financial Times varoitti taannoin lukijoitaan ajattelemasta, että Putinin trolliarmeija olisi syy brexitiin. Lehti kehotti hakemaan syyllisiä maan omista vastuuttomista poliitikoista.

 

VENÄJÄ-ASIANTUNTIJA Mark Galeotti on kirjoittanut siitä, miten länsimaissa sorrutaan herkästi yliyksinkertaistaviin narratiiveihin Kremlistä. Putin kuvataan mestarivakoojaksi, joka pitelee kaikkia lankoja käsissään. Samalla Venäjän "infosotaan" saatetaan Galeottin mukaan suhtautua vainoharhaisesti, trollien kyvykkyyttä liioitella ja Venäjän kantoja ymmärtäviä leimata Putinin kätyreiksi.

Venäjän aidot vaikutusyritykset on tärkeä tunnistaa. Mutta Venäjän vallan liioittelu on juuri sitä, mitä Putin haluaa. Se luo Venäjästä kuvaa pelottavana, vaikutusvaltaisena suurvaltana.

Galeottin mielestä lännen pitäisi tunnistaa omat vahvuutensa ja heikkoutensa – ja nauraa venäläisille enemmän.

Aron kirja ei ole millään muotoa vainoharhainen, mutta sekin sortuu näihin sudenkuoppiin, kirjan nimestä lähtien. Tällaiset kohdat vahvistavat vaikutelmaa: "Pietarin tehtaalla työskentelevien trollien lisäksi omalla nimellään työskenteleville Kremlin kansainvälisille vaikutusagenteille maksetaan selvää rahaa siitä, että he täyttävät sosiaalisen median loalla. Ja disinformaatioverkostoa ohjailee Putin."

Trollikeskustelulle on tietysti perusteensa. Usein mieleen tulee silti sanonta, että jos ainoa työkalu on vasara, jokainen ongelma näyttää naulalta. Samalla mittasuhteet alkavat hämärtyä.

VÄLILLÄ Aro tuntuu liioittelevan omaa rooliaan trolleja koskevassa uutisoinnissa. Hän esimerkiksi kirjoittaa, että hän oli "jo selvittänyt, että Venäjän somedis­informaatio uhkasi kansalaiskeskustelua ja kansallista turvallisuutta useissa eri maissa".

Aro toteaa myös halunneensa vuoden 2015 keväällä tutkia Pietarin trollitehdasta, "jonka olemassaolo siihen aikaan ei ollut laajasti tiedossa". Laajuus on tulkinnallista, mutta Suomessa HS:n Pietarin-avustaja Ahonen oli uutisoinut Pietarin trollitehtaasta näyttävästi jo vuoden 2014 marraskuussa. Juttua siteerattiin suomalaisessa mediassa.

Trollitehtaan olivat paljastaneet 2013 venäläiset toimittajat. Viimeistään 2015 siihen heräsivät isot kansainväliset mediat.

Aro on käyttänyt saamaansa megafonia monenlaiseen hyvään myös trollikeskustelun ulkopuolella. Hän on esimerkiksi puhunut vihapuheesta ja nettihäirinnästä, joka kohdistuu etenkin naisiin. Ainakin osittain Aron ansiosta viranomaiset ovat Suomessa heränneet ongelmaan.

Lisäksi Aro on vaatinut Googlea, Facebookia ja Twitteriä kantamaan vastuuta aiheuttamistaan yhteiskunnallisista ongelmista. Aro kiinnitti yhtiöiden rooliin huomiota jo ennen kuin siitä tuli globaali puheenaihe.

ARO on tavallaan antanut kasvot Venäjän epäasialliselle vaikuttamiselle.

Vaikka jotkut trolleja koskevat väitteet ovat hatarasti perusteltuja, Aro on omalla työllään kiinnittänyt huomiota aitoon ongelmaan. Eli siihen, miten Venäjä yrittää aggressiivisesti puuttua demokraattisten yhteiskuntien asioihin.

Venäjä on taitava tunnistamaan länsimaiden heikot kohdat ja käyttämään niitä hyväkseen tukemalla länsimaita hajottavia voimia. Poliittisesti, sosiaalisesti ja etnisesti jakautuneet yhteiskunnat ovat Venäjän vaikutusoperaatioille hedelmällistä maaperää. Tämän yhteiskunnallisen kehyksen käsittelyä olisi Aron kirjassakin kaivannut.

Kirja on kuitenkin sujuvasti kirjoitettu ja kustannustoimitettu katsaus siihen, mitä Venäjän informaatiovaikuttaminen voi käytännössä olla.

Paavo Teittinen

Helsingin Sanomat