matti

 

Suomalainen mäkihyppääjä on kuollut. Muutamassa tunnissa kaikkialle leviää kirjoituksia, joissa hänen saavutuksiaan ja poikkeuksellista urheilu-uraansa ylistetään. Ja tottahan se on, hän oli yksi menestyneimmistä suomalaisista urheilijoista.

Tämän lisäksi hänet on myös useita kertoja tuomittu eri puolisoidensa pahoinpitelystä. Hän on huitonut veitsellä ja yrittänyt kuristaa. Hänet on tuomittu tapon yrityksestä ja muista törkeistä pahoinpitelyistä.

Minä oikeasti muistan miten lapsena näistä asioista vitsailtiin, varsinkin aikuisten toimesta, miten aina jollain hänen puolisollaan oli musta silmä, hehheh, voi pia-parkaa taas, hehheh.

Väkivaltainen käyttäytyminen on Suomessa yhä tabu, parisuhdeväkivallasta puhumattakaan. Joskus tuntuu siltä kuin sen ajateltaisiin olevan lähes ok, kuuluvan asiaan, normi. Että aina jossain joku hakkaa puolisoaan, sellaista se on, vain elämää.

Mutta kun ei ole. Tietenkään. Missään tapauksessa.

Juuri tästä syystä nämä asiat pitäisi nostaa esille juuri tällaisten henkilöiden kohdalla. Heidän, joista kerrotaan sankaritarinoita, joita lapset pitävät esikuvinaan, jotka kuoleman myötä nostetaan uudelle jalustalle.

Osoittaa se, että ei mikään, ei yksikään saavutus, palkinto tai menestys tee yhdestäkään pahoinpitelystä jotenkin vähäpätöisempää.

Osoittaa, että olit kuka tahansa ja teit mitä tahansa, ei väkivaltainen käyttäytyminen missään muodossa ole koskaan ok.

Mieti hetki: naurattaisiko jos se olisi sinun siskosi, vaimosi tai tyttäresi jolla on musta silmä, aivotärähdys, murtuma, kuristusjäljet, avohaava? Sinun veljesi, miehesi tai poikasi? Olisiko se sinulle ok tai sinusta syy vitsailla vain sen vuoksi, että tekijä on olympiatason urheilija?

 

Olen aivan lopun kyllästynyt siihen millä tavalla väkivaltaan, ja etenkin parisuhdeväkivaltaan Suomessa yhä suhtaudutaan.

Näin kuvailee toinen mäkihyppääjä edesmennyttä:

– Ehkä se Matin asenne, että vaikka välillä olisi ollut syytä painaa jarrupoljinta ja ulkopuoliset Matin elämää arvostelivat, että hän elää omaa elämäänsä, ja siihen on muiden turha puuttua. Jokainenhan me täällä toivottavasti elämme niin kuin itse haluamme.

– Hän oli eniten ihailtu tähti niin minun pienessä mielessäni kuin mäkihyppymaailmassa.

 

”Siihen on turha muiden puuttua.”

”Jokainenhan me täällä elämme niin kuin itse haluamme.”

”Eniten ihailtu tähti.”

 

Siinä se. Miten masentavaa, surullista ja ahdistavaa. Tämä on juuri sitä hiljaista hyväksyntää mitä Suomi on täynnä. Nämä ovat juuri niitä heittoja, joista muodostuu yhteiskunnallinen tapa puhua asioista ja suhtautua niihin.

Sillä on valtava merkitys miten me näistä asioista puhumme. Jokainen vähättelevä, mitätöivä, maton alle lakaiseva, naurahtava, kepeä heitto lisää tunnetta ja ajatusta siitä, että tämänkaltainen käyttäytyminen saattaa olla ihan ok, tai ainakaan siitä ei tarvitse sen kummemmin olla kiinnostunut, siihen ei tarvitse puuttua.

 

Voin kuvitella, tiedän, että tämänkaltainen ajattelu on monen mielestä turhaa, ehkä jopa halventavaa. Mieshän on sentään sankari, ja vasta kuollut. Mutta kun kyse ei ole siitä, vaan siitä, että mitä jos näistä asioista puhuttaisiin niiden oikeilla nimillä ja suoraan? Lakattaisiin hyväksymästä, hyssyttelemästä ja salailemasta? Lakattaisiin kaikissa yhteyksissä ja kaikin tavoin nauramasta sille että joku lyö toista ihmistä? Kun se saattaisi jopa auttaa näitä tekijöitä, estää tulevia tekoja, luoda turvallisuutta ja hyvää.

Tähän, #metoohon ja niin moneen muuhunkin keskusteluun liittyen, kaikki väkivalta on sellaista jossa häpeä on tekijän kannettava, ei koskaan sen kohteen, ei koskaan.

Siksi pyydän nyt pientä palvelusta. Jos olet kanssani samaa mieltä niin jaa tämä kirjoitus. Tämä on tärkeää.