Huippukokous pyytää pikkusormea

Euroopan unioni sommittelee loppuviikon aikana keinoja, joilla kehitetään EU:ta ja euroaluetta. Edessä on pitkä tie. Se johtanee asteittain järjestelmään, jossa euroalue tiivistää yhteistyötään, kiristää toimintaansa ohjaavia sääntöjä ja omaksuu liittovaltionomaisia piirteitä. Muu EU saa jäädä jälkijoukkoon.

Suomi näyttää tulevan näihin keskusteluihin hieman sekavissa tunnelmissa (HS 9. 12.). Hallituspuolueilla on useita kynnyskysymyksiä – listoja asioista, jotka eivät käy. Listat eivät ole yhteneviä.

Osa kynnyskysymyksistä on luonnollisesti sellaisia, jotka ovat enemmän näyttöjä suomalaisille äänestäjille kuin aitoja linjauksia siitä, mitä EU tarvitsee tai ei tarvitse.

Muutamasta teemasta kaikki ovat melko samaa mieltä: jarrua liittovaltiokehitykselle, ei tulonsiirtounionia eikä lisää taloudellista yhteisvastuuta. Näiden linjausten äärelle kokous Suomea kuitenkin ajaa.

EU-päättäjille on varattu ryväs kokouksia keskiviikosta perjantaihin. Tarjolla on valtiovarainministereiden kokous, ylimääräinen euroryhmä, poliittisten ryhmien tapaamiset ja varsinainen huippukokous.

Kokoussuman tärkein yksittäinen päätös koskee pankkiunionia ja -valvojaa. Pankkiunioni ei ole ratkaisu sinänsä.Jos asiassa päästään eteenpäin, samalla edetään kohti syvempää euroalueen talousliittoa.

Huippukokouksen nuotituksen on tehnyt EU-presidentti Herman Van Rompuy. Hänen työnsä taustalla on EU-komission parin viikon takainen selvitys siitä, millaisia ratkaisuja euroalueen tiivistäminen vaatisi. 

Rompuyn paperi on hieman helpommin sulavassa muodossa. Siihen on kirjattu tiivistämisen tarve mutta vähemmän sellaisia konkreettisia yksityiskohtia, jotka ärsyttävät päättäjiä.

Esimerkiksi yhteislainoista – eurobondeista ja lyhyemmistä velkapapereista, eurobilleistä – tai velanpurkurahastosta Rompuy ei ole kirjannut mitään. Velanpurkurahastolla tarkoitetaan järjestelmää, johon ylivelkaantuneilta mailta voitaisiin kerätä niiden velkaa myöhemmin sovittavin ehdoin.

Vaikka nämä räjähdysalttiit koodisanat puuttuvat, Rompuyn tarjoamat tienviitat ovat selvät: euroalueen tulee kiihdyttää liittoutumistaan sekä luoda ylikansallista valvontaa ja taloudellista solidaarisuutta.

Olipa yksityiskohtia tai ei, muutamat pohjatekstin lähtökohdat ovat Suomelle vaikeita. Rompuy tarjoaa ajatusta, että euroalueella olisi oma budjetti, jota käytettäisiin muun muassa kriisitilanteissa ja suhdannehäiriöissä tukemaan jäsenmaita, jos apua hakeva suostuu muiden tarjoamiin ehtoihin.

Jotta näin voitaisiin tehdä, tarvittaessa eurotalouden pitäisi Rompuyn mukaan täyttää yhteiskassaansa ottamalla velkaa. Kyse olisi jonkinlaisesta yhteisesti kerättävästä vakuutusmaksusta.

Jos näin ajatellaan, EU-päättäjät saavat pöytäänsä hieman makeamman ruokalajin kuin eurobondit olisivat olleet. Tosin makujen ero ei ole suuri, sillä kyse on joka tapauksessa yhteislainoista, ja jos tarkoitus on tasata suhdanteita, pikkusummat eivät riitä.

Muutamat viime aikojen huippukokouksista ovat olleet sellaisia, että jälkeenpäin on väitelty siitä, mitä tuli sovittua.

Tällä kertaa yön pimeydessä pyydetään pikkusormea.

Tähän saakka euroalueen syvemmästä liittoutumisesta ja liittoutumisen vaatimista ratkaisuista on ollut vasta esityksiä – komission ja Rompuyn. Perjantaina jäsenmaiden pitäisi panna allekirjoituksensa paperiin ja hyväksyä tai hylätä liittoutuminen sekä EU:n eritahtinen kehitys. Tämän kirjauksen jälkeen kyse on jo yhteisestä tahdosta.

Jos hyväksyy Rompuyn lähtökohtia, niihin tullaan tästä lähtien vetoamaan – vaatimaan koko kättä uusia askelia otetaan.

Jos ei hyväksy, vaarantaa kokouksen, jonka pitäisi todistaa markkinoiden silmissä EU-johtajien kyvykkyyttä.

Asetelma on nurinkurinen, sillä Rompuyn ratkaisut eivät tarjoa lääkkeitä tähän kriisiin vaan seuraavaan, mutta kokouksen epäonnistuminen voisi horjuttaa nykyiseen kriisiin syntynyttä haurasta rauhaa.